Lausuntoja

Lausunto rikoslain viimeaikaisesta kehityksestä ja tulevista kehitystarpeista

25.4.2018 Oikeusministeriölle

Rikosuhripäivystyksen lausunto: Arviomuistio rikoslain viimeaikaisesta kehityksestä ja tulevista kehitystarpeista

Rikosuhripäivystys (RIKU) pitää tervetulleena arviomuistion esille nostamaa kriminaalipoliittista keskustelua. RIKUn periaatteena on, että emme ota kantaa rikosseuraamuksiin, joten lausuntomme käsittelee muita rikoksen uhrin asemaan liittyviä kehittämistarpeita.

Esitutkinnan tehostaminen

Arviomuistiossa viitataan (s. 90) tarpeeseen varmistaa ”esitutkinnan toimittaminen tehokkaalla tavalla, mihin usein liittyy tutkinnan joutuisuus välittömästi epäillyn teon tapahtumisen jälkeen”. Valitettavasti esitutkinta-ajat ovat viime vuosina pidentyneet, joten kehitys on kulkenut päinvastaiseen suuntaan. Rikosuhripäivystys pitää erittäin tärkeänä sitä, että esitutkinta-aikoja voitaisiin lyhentää.

Tämä on tärkeää rikoksen uhrin selviytymisen ja oikeusturvan toteutumisen kannalta. Valitettavan usein tilanne on myös se, että uhri ei saa tietoa prosessin etenemisestä ja voi kulua jopa kuukausia tapahtuneesta ilman, että esitutkintaviranomainen on yhteydessä uhriin. Tämä koskee myös vakavampia rikoksia kuten väkivalta- ja seksuaalirikoksia. Kannatammekin arviomuistion yhteenveto-osuudessa esitettyä lisärahoitusta raiskausrikosten tutkintaan.

Haluamme myös nostaa esille ongelmat liittyen rikosten esikäsittelyyn. Poliisilaitosten organisaatiorakenteisiin on viime vuosina perustettu ns. rikosten esikäsittely-yksiköitä tai -ryhmiä, joissa mm. seulotaan ja esikäsitellään rikosasioita edelleen tutkittavaksi tai sen rajoittamiseksi. Vaikka tapahtunut rikos ja rikosasian osapuolten asema olisivat ilmeisiä, rajoittamisia tehdään myös prosessitaloudellisista syistä. Vaikka prosessien tehostaminen on tarpeellista, tulisi rajoittamispäätökset rajata vain sellaisiin tapauksiin, joissa osapuolten oikeusturva ei heikkene. Uhrin tulee myös saada selkeät perustelut, miksi esitutkinta on rajoitettu.

Mikäli prosessi osapuolten osalta päättyy esikäsittelyyn, se voi antaa väärän signaalin ja tuottaa oikeusturvan heikennyksiä molemmille osapuolille. Rikoksen uhrille saattaa syntyä kokemus epäoikeudenmukaisesta yhteiskunnasta ja sen välinpitämättömyydestä. Se voi myös pitkällä aikavälillä vähentää luottamusta viranomaisiin ja oikeusvaltioon, mikä voi jatkossa nostaa kynnystä rikosilmoituksen tekoon tai avun hakemiseen. Ei voida myöskään poissulkea, että epäluottamus oikeusjärjestelmään toimivuuteen voi johtaa uhrin omiin, jopa lainvastaisiin toimiin.

Rikoksen tekijälle puolestaan saattaa välittyä käsitys, että rikoksesta ei koidu seuraamuksia. Mikäli hän on aiheettomasti rikokseen epäiltynä, hänellä ei ole myöskään mahdollisuutta osoittaa todeksi syyttömyyttään. Silloin kun rikosasian osapuolten asema on ilmeinen, olisi tärkeää, että asiaa voitaisiin käsitellä vähintään rikos- ja riita-asioiden sovittelussa, jolloin osapuolten kokemus asiaan reagoimisesta ja sen selvittämisestä säilyy ja prosessi voidaan parhaimmillaan saattaa hyvään päätökseen.

Rikoksen tekijöiden kuntouttaminen

Arviomuistiossa tuodaan esille erilaisia rikoksen tekijöille tarkoitettuja kuntoutusmalleja. Silmiinpistävää on se, että hyvin suuri osa näistä on edelleen järjestöjen toiminnan varassa. Järjestöjen tulee siis hankkia rahoitusta, kehittää ja tuottaa toimintaa, jonka pitäisi olla osa palvelujärjestelmäämme. Järjestöillä tulee aina olemaan merkittävä rooli ihmisten tarpeiden tunnistamisen ja uusien palvelumallien innovoimisessa, mutta silloin kun kyse on hyvin laaja-alaisista ilmiöistä kuten esimerkiksi lähisuhdeväkivalta, olisi tukijärjestelmille luotava pysyvät ja kattavat rakenteet.

Lähisuhdeväkivallan tekijöille kehitettyjä ohjelmia käsittelevässä osuudessa (s. 44–45) todetaan, että monissa muissa maissa katkaisuohjelmat ovat osa rikosseuraamusjärjestelmää. Näkemyksemme mukaan myös Suomessa väkivallan katkaisutyö tulisi järjestelmällisesti sisällyttää osaksi viranomaispalveluita sekä rikosseuraamusjärjestelmän sisällä että sen ulkopuolella. Järjestöt tekevät tällä hetkellä erittäin tärkeää ja arvokasta tekijöille kohdennettua työtä, mutta palveluita ei ole saatavilla kattavasti ja yhdenvertaisesti eri puolilla maata, eikä tekijöitä ohjata niihin järjestelmällisesti. Viranomaisilla tulisi jatkossakin olla mahdollisuus hankkia näitä palveluita järjestöjen tuottamina, mutta niiden rahoitus ja saatavuus oli turvattava pitkäjänteisesti.

Kannatamme muistion sivulla 41 esitettyä ehdotusta, jonka mukaan valtionrahoituksella voidaan parantaa kansalaisten yhdenvertaisia mahdollisuuksia saada uusintarikollisuutta vähentäviä palveluita. Tämän tulee koskea myös niitä henkilöitä, jotka ovat syyllistyneet rikoksiin, mutta eivät päädy vankilaan.

Samaa aihetta käsitellään erikseen seksuaalirikosten osalta. Muistion sivulla 92 todetaan, että ”seksuaalirikosten riskiryhmille tarjottava kuntoutus on nykyään pääasiassa järjestöjen toiminnan varassa”. Kannatamme samassa kohdassa mainittua ehdotusta, että vapautuvien vankien kuntoutusjatkumon toteuttaminen olisi osa yleistä sosiaali- ja terveyspalveluiden kokonaisuutta. Tähän liittyy myös yhteenveto-osuuden tärkeä toimenpide-ehdotus, jonka mukaan Uusi suunta -ohjelmaa tulisi tarjota henkilöille, jotka eivät vielä ole syyllistyneet seksuaalirikoksiin. Lisäksi seksuaalirikoksia ennaltaehkäiseviä palveluita ja kuntoutusta tulisi laajentaa rangaistusjärjestelmän ulkopuolella.

Lähestymiskielto

Arviomuistiossa ei käsitellä lainkaan lähestymiskieltoa, vaikka se on keskeinen osa rikosten torjunnan järjestelmää ja liittyy läheisesti lähisuhdeväkivallan ehkäisyyn. Rikosuhripäivystys on käytännön työssään joutunut toteamaan, että lähestymiskieltojärjestelmä ei aina takaa riittävää suojelua uhrille. Kiellon rikkomiset ovat erittäin yleisiä ja niitä on vaikea valvoa. Uhrin kannalta on raskasta, jos hän joutuu toistuvasti olemaan viranomaisiin yhteydessä rikkomisten johdosta.

Tässä koottuna lähestymiskieltoa koskevia huomioita ja kehittämisehdotuksia:

  • Lähestymiskiellon muotoja tulisi olla monipuolisemmin. Erityisen vakaviksi arvioituihin tilanteisiin tulisi kehittää elektronisen valvonnan mahdollisuuksia niin suojattavalle kuin kieltoon määrättävälle.
  • Jos kieltoa rikotaan, tarvitaan nopeita turvaamistoimia. Lähestymiskieltoa määrättäessä voitaisiin esimerkiksi ottaa kantaa siihen, millaisia nopeita lisävaltuuksia poliisilla voisi olla uhrin suojaamisen tehostamiseksi, ilman erillistä oikeudenkäyntiä.
  • Poliisin tulisi määrätä väliaikaisia lähestymiskieltoja matalammalla kynnyksellä. Näin tilanteet voitaisiin rauhoittaa nopeammin. Lisäksi vältetään tilanteet, jolloin lähestymiskieltoa ei voida käräjäoikeudessa määrätä, jos toista osapuolta ei saada haastettua. Poliisin määräämä lähestymiskielto on myös vahva viesti uhkaavalle henkilölle ja vie vastuuta pois uhrilta.
  • Vuoden 2016 alussa voimaan tullut hakijalta (jonka hakemus ei menesty) perittävä 250 €:n maksu on nostanut kynnystä kiellon hakemiselle. Uhattu ja pelokas ihminen ei välttämättä osaa omin avuin tehdä sellaista hakemusta, jossa osaisi tuoda oleelliset seikat esiin lähestymiskiellon tarvetta ajatellen. Oikeusapupäätöksen saaminen vähävaraiselle kestää monilla paikkakunnilla liian kauan suhteessa lähestymiskiellon määräämisen tarpeeseen.
  • Kun ihminen joutuu pelkäämään turvallisuutensa puolesta, hänet pitäisi säännönmukaisesti ohjata tukipalveluihin. Tällöin lähestymiskiellon tarvetta voidaan yhdessä arvioida. Lähestymiskieltohakemus on nopeampi käsitellä, kun se on huolellisesti laadittu ja siitä kuvastuu suojaa tarvitsevan todellinen tilanne.
Lopuksi

Rikosten uhrien tukipalveluissa on viime vuosina tapahtunut myönteistä kehitystä. Rikosuhripäivystyksen palvelut on vakiinnutettu oikeusministeriön antaman julkisen palveluvelvoitteen myötä, turvakotipaikkoja on lisätty, seksuaalirikoksen uhreille tarkoitettuja Seri-keskuksia kehitetään eri puolilla Suomea. Alueellisesti palvelutarjonnassa esiintyy kuitenkin eroja, jotka tulee paikata. Palvelujen tarjonnan kasvaessa myös niiden käyttö on lisääntynyt, minkä vuoksi resursseihin on jatkuvasti kiinnitettävä huomioita.

Edelleen kuitenkin ohjaaminen tukipalveluihin vaihtelee paljon eri puolilla Suomea. Tämä koskee sekä esitutkintaviranomaisia että muita uhreja kohtaavia tahoja kuten sosiaali- ja terveyspalveluita. Onkin tärkeää, että tietoisuutta rikoksen uhrien oikeudesta tukipalveluihin lisätään ja ohjaamisjärjestelmiä kehitetään systemaattisemmiksi. Esitutkintaviranomaisten asiakastietojärjestelmiin tulisi sisällyttää kohta, jossa varmistetaan systemaattinen uhrien ohjaus tukipalveluihin.

Leena-Kaisa Åberg
toiminnanjohtaja
Takaisin