Kuka pelkää terroristia?

Me kaikki muistamme noin 3000 kuolonuhria vaatineen syyskuun 11. päivän terrori-iskun New Yorkissa vuonna 2001. Järkyttävä muistikuva on piirtynyt monen verkkokalvoille, kuinka kaksi matkustajakonetta ohjattiin WTC:n kaksoistorneihin, jotka sortuivat kuin korttitalot. TV-kanavat toistivat näkyä yhä uudelleen ja uudelleen. Muistan kuinka näin alle kouluikäisten lasten toistavan leikeissään näkyä lentokoneiden törmäämisestä torneihin. Toki terrori-iskuja on ollut ennenkin, mutta tämä tapahtuma Osama bin Ladenin ja al-Qaidan siivittäminä jättivät lähtemättömän turvattomuuden tunteen koko maailmaan. Elämä muuttui arvaamattomaksi.

WTC-iskut olivat niin käsittämättömiä, että mieli koitti palauttaa turvallisuuden tunnetta ajattelemalla tapahtuneen olleen niin harvinainen, ettei se voi toistua, eikä ainakaan omilla lähinurkilla. Tuo päivä saattoi luoda monelle mielikuvan siitä, että terrori-iskut ovat näyttäviä sekä satoja jopa tuhansia ihmishenkiä vaativia järkyttäviä spektaakkeleita – pommeja, kaasua, joukkohyökkäyksiä ja lentokoneiden kaappauksia.

Vähitellen keinovalikoima on vain lisääntynyt. Terroristit eivät enää välttämättä kuulu tunnettuihin ryhmiin. Itsenäiset ääriajattelijat omilla pienimuotoisemmilla tempauksillaan tuovat keskuuteemme turvattomuutta, kaaosta ja pelkoa. Kun metrojen pommi-iskuja on opittu varomaan, terroristit tunkeutuvatkin autoilla tai jalan aseiden ja puukkojen kera yleisön joukkoon toritapahtumissa ja muissa ruuhkatilanteissa. Iskut tulevat lähemmäksi ja todellisimmiksi, ensin Tukholmaan ja lopulta Suomen Turkuun. Nyt se on täällä – meidän arjessa – se uhka.

Pääni sisällä järki ja pelko käyvät omaa taisteluaan. Ahminko asiantuntijoiden selvityksiä terrori-iskujen pienehköstä todennäköisyydestä? Vai annanko pelon saastuttaa mieleni? Kuulen, kuinka ystäväni miettivät uskaltaako lähteä Tallinnaan joulutorille, jos terroristi iskee juuri sinne. Myönnän olleeni salaa huojentunut, että aikuiseksi kasvanut lapseni ei saanut lippuja Saksaan suureen rock-konserttiin. Barcelona, Pariisi, Berliini tai Lontoo ei nyt minuakaan, innokasta Euroopan matkaajaa, kiinnosta.

Kuulun kymmenien ystävien some-ryhmään, jossa jaamme elämän iloja ja suruja. Näitä teemoja pohtiessani kysyin heiltä miten terrorismi vaikuttaa heidän elämäänsä. Lähes kaikilla oli sanottavaa. Puolessa tunnissa keskustelussa oli 120 viestiä.

Lähes kaikilla oli sanottavaa. Puolessa tunnissa keskustelussa oli 120 viestiä.

Yhteistä oli ennakkoluulojen lisääntyminen, pelko tai vähintään varuillaan olo. Moni sanoi, ettei pelkää Suomessa, mutta ulkomailla asia on mielessä. Joku ei mene lasten kanssa paikkoihin, joissa on tapahtunut joku isku. Tukholman ja Turun tapahtumat ovat lisänneet pelkoa erityisesti. Myös ennakkoluulot ulkomaalaisia kohtaan oli monen mielestä lisääntynyt omalla kohdalla.

Metroissa asia tulee kuulemma mieleen, jos juuri on tapahtunut isku jossain. Muutamat kertoivat myös valikoivansa metrossa paikan, jossa voi suojautua paremmin. Ruuhkaisissa paikoissa ja hotelleissa varmistetaan nopea ulospääsyreitti. Osa on tiedostamattomia valintoja. Joku peruutti pikkujouluristeilynsä joulun alla, kun Berliinin joulutorilla tapahtui isku. Täynnä oleva laiva tuntui helpolta ja mahdolliselta iskun kohteelta. Yksi vastaajista kertoi käyvänsä Turussa työmatkalla ja mainitsi olevansa aina vähän varpaillaan siellä liikkuessaan.

Muutamat kertoivat pelkäävänsä sitä, kun lapset kasvavat ja reviiri samalla. Miten voi suojella lapsiaan? Moni oli myös Turun tapahtumien jälkeen keskustellut aiheesta lastensa kanssa. Yksi pienten lasten äiti kirjoitti pälyilleensä pelokkaasti joulukadun avajaisissa, kun valtaväestöön kuulumaton mies käyttäytyi ruuhkassa omituisesti. Hän mietti, että ei ehkä olisi reagoinut samoin, jos tuo mies olisi ollut suomalaistaustainen. Hän myös syyllisti itseään pohtimalla, onko hänestä tullut terrori-iskujen myötä rasisti.

Lapsena muistan pohtineeni, mistä tunnistaa rosvon. Siihen en ole saanut vieläkään vastausta. Osa meistä vaan tekee rikoksia, eikä rikoksen tekijää voi tunnistaa mistään. Asian kanssa vaan eletään. Onko minun nyt mietittävä mistä tunnistaa terroristin? Onko joku vuorokaudenaika tai paikka, jolloin terroristit ovat liikkeellä? Missä voin liikkua turvallisesti? Millaisia stereotypioita olen mieleeni luonut? Juoksenko karkuun nähdessäni parrakkaan tummahiuksisen ulkomaalaisen miehen? Mitäs jos terrori-iskun tekijä onkin kantasuomalainen nainen lähikaupassa? Miten terrorismin uhka vaikuttaa elämääni? Ketä ja mitä vältän? Voinko edes välttää?

Lapsena muistan pohtineeni, mistä tunnistaa rosvon. Siihen en ole saanut vieläkään vastausta. 

Pelon polulla on niin paljon väisteltävää. Terrori-iskuja on ollut elämäni aikana aina ja tulee ehkä olemaan. Liikenteessä sattuu ja tapahtuu, lentokoneita katoaa ilmatilasta, laivoja uppoaa ja terveet ihmiset saavat yllättäen kuolemaan johtavia sairauskohtauksia. Elämää ei voi käsikirjoittaa. Jotain ikäviä asioita voi omilla valinnoillaan koittaa välttää, mutta lopulta on kuitenkin otettava vastaan se mitä tulee.

Kuka muistaa sarjakuvien Tenavien Jaska Jokusen? Pienen toiveikkaan mutta epäonnisen pojan, joka kohtaa pettymyksiä toisensa perään. Eräässä piirroksessa Jaska istuu laiturilla Ressu-koiransa kanssa. Siinä istuskellessaan hän pohtii Ressulle: ”Yhtenä päivänä meidän pitää kuolla”. Siihen Ressu vastaa: ”Kyllä, mutta kaikkina muina päivinä meidän ei pidä”. Ai niin. Näinhän se menee. Elämä on tässä ja nyt. Ensi yönä nukun paremmin.

Jaana Koivukangas
RIKUn kehitysjohtaja

Avaa koko lehti (pdf)

Kirjoitus on julkaistu RIKU-lehdessä 1/2019