Terveisiä pelon polulta

Suurin osa ihmisistä ei onneksi koskaan joudu rikoksen uhriksi. Se on tilastotiedettä, mutta myös tuuria. Moni rikoksen uhreista valikoituu nimittäin sattumalta. Viime marraskuussa se sattuma osoitti minun oveani. Kotiini murtauduttiin, kun olin nukkumassa.

Havahduin ääniin ja tunteeseen, että joku tuli eteiseen. Olin miltei ilkosillani, pelkät pikkupöksyt jalassa, mutta ehdin vetää peiton verhokseni ennen kuin kohtasin tunkeutujan. Älähdin kovan kirosanan verran ja hän pakeni. Ei tapahtunut muuta. Mitään ei mennyt rikki, kehenkään ei sattunut eikä mitään anastettu. Pelkokin tuli vasta paljon myöhemmin.

Suljin oven, keitin kahvit, ruokin kissan ja istuin keittiönpöydän ääreen selaamaan mainoksia. Pitkällä viiveellä tajusin, mitä oikein oli tapahtunut ja vasta sitten soitin hätäkeskukseen. Siitä eteenpäin muistikuvani ovat sekavia.

Poliisi kävi ja kyseli ja kuvasi (murtomies oli jo saatu kiinni antamieni tuntomerkkien avulla). Seuraavana päivänä minua kuultiin puhelimessa ja tutkinta kävi paikan päällä. Tuossa välissä kävin töissä, itkin vähän ja sanoin, etten tarvitse apua, ei minua pelota. Olin jopa hieman uhmakas. Takaraivoon jäi kuitenkin jonkun viranomaishenkilön maininta Rikosuhripäivystyksestä, että sinne kannattaa ottaa yhteyttä, jos myöhemmin tuntuu siltä. Kiitos siitä, tuntui kyllä.

Miksi reagoin niin voimakkaasti, vaikka mitään varsinaisesti pahaa ei edes tapahtunut. Ei sellaista tosipahaa, mitä olisi voinut tapahtua.

Stressireaktio saavutti minut reilun vuorokauden kuluttua tapahtuneesta. Aloin täristä. Ei mitään pientä käsien vapinaa, vaan koko keho tärisi. Se oli pelottavaa, jonkinlainen hallinnantunteen menetys: en saanut itkua lakkaamaan. Aika pian ymmärsin ottaa yhteyttä RIKUun. Hakeuduin myös sairaanhoitajan juttusille ja päädyin sairauslomalle.

Voimakkaimpana tunteena oli hämmennys, miksi reagoin niin voimakkaasti, vaikka mitään varsinaisesti pahaa ei edes tapahtunut. Ei sellaista tosipahaa, mitä olisi voinut tapahtua.

Minulle tuli tarve suojella kotiani, kodin rajoja, minun rajojani. Kauhistutti ajatus, entä jos en olisikaan ollut paikalla? Entä jos joku murtautuu kotiini poissa ollessani, enkä edes huomaa sitä? Eihän siitä välttämättä jää edes jälkiä. Tämän ajatuspyörän seurauksena en uskaltanut poistua kotoani.

Kun sitten ensimmäisen kerran lähdin kauppaa kauemmas, laitoin läpinäkyvää teippiä oveni yläosaan, merkiksi. Että jo rappukäytävässä näkisin, onko ovea aukaistu poissa ollessani. En tiedä, mikä tämän temppuni todellinen pointti oli, mutta se tuntui tärkeältä.

Mieleni kehitteli myös muita turvallisuusrituaaleja. Öisin heräsin monta kertaa, sytytin valot, kiersin asunnon, tarkistin oven, palasin sänkyyn, sammutin valot. Uudestaan ja uudestaan. Ja esimerkiksi suihkussa käymisestä tuli sykettä nostava tapahtuma. Veden valuessa ei voi kuulla, tunkeutuuko joku sisään sillä aikaa.

Olin koko ajan varuillani. Jatkuva puolustusvalmius uuvutti, ja väsymys lisäsi epävarmuutta. Muutuin säikyksi ja olin itkuinen. Rikas mielikuvitukseni kääntyi itseäni vastaan, alkoi luoda esteitä arkeeni. Vieläkin, kun aikaa tapahtuneesta on kulunut jo puoli vuotta, on karmiva ajatus mennä työvuoroon, jossa olisin yön yksin: joku raiskaajamurhaaja voisi olla minkä tahansa oven takana. Aiemmin tykkäsin niistä vuoroista eniten.

Kuukausien kuluessa aloin taas elellä vapaammin, enemmän normaalisti. Toki tarkistelin ovea edelleen ja hätkähdin öisin hereille useaan kertaan, kun kuulin mukamas-murtautumisääniä, mutta muuten pystyin hallitsemaan pelkoa ja koko tapahtuma alkoi jäädä taa. Iso takapakki pelon nujertamisessa tapahtui kuitenkin, kun haastemies soitti. Oli helmikuun puoliväli ja puhelu tuli täytenä yllätyksenä. Olin kuvitellut, että koska en vaatinut korvauksia ja annoin suostumuksen kirjalliseen käsittelyyn, asia olisi osaltani sillä selvä enkä joutuisi kohtaamaan tunkeutujaa käräjäoikeudessa.

Pelko ja paniikki saavuttivat minut taas, astetta pahempana vielä. Otin uudelleen yhteyttä RIKUun ja sain sieltä tietoa oikeusprosessiin liittyen. Sain myös tukihenkilön, jonka kanssa mm. kävimme tutustumiskäynnillä käräjäoikeudessa.

Koko oikeuslaitos tuntui minusta hämmentävältä kapulakieliseltä teatterilta, jossa täytyi osata toimia omassa uhrin roolissa, vaikka ei ollut edes lukenut käsikirjoitusta. Pelkäsin, etten osaa. Pelkäsin niin paljon, että kauan poissaollut paniikkihäiriö nosti päätään. Pelko sai lisää potkua ja irrationaalisen muodon.

Pelkoa päin, tavataan sanoa, ja rohkeusmitali jaetaan niille, jotka uskaltavat. Perusturvallisuudentunnetta murentavaa pelkoa päin ei niin vain voi mennä, koska pelko on kuin sumua kaiken yllä, siihen ei voi tarttua, olet koko ajan sen sisällä. Hengität sitä. Elät sitä. Näet juuri sen verran kuin sumu sallii.

Pelon rinnalla on myös häpeää. On todella vaikea aikuisena ihmisenä sanoa ”Minua pelottaa”. Ennemmin sitä salailee tai ainakin vähättelee muille, kertoo huumoriasenteella, vaikka oikeasti ei naurata. RIKUssa pystyin avoimesti puhumaan myös pelosta, ilman arkisia rooleja ja asetelmia. Ei tarvinnut suodattaa tai yrittää olla urhea. Niissä kohtaamisissa tulin ymmärretyksi ja ymmärsin, etten ole epätavallisen yliherkkä tai epämitään, vaan kaikki tunteeni olivat normaaleja reaktioita epänormaaliin kokemukseen.

Pelkoni suurin siivu on tietoisuutta siitä, kuinka helposti omat rajat, turvallisuudentunne ja kodin ovi voidaan murtaa; haurauden tajuaminen. Jokaisella on tietysti omanlaisensa, ovet ja tunteet ja perusturvallisuuden rakenteet. Ja se tuuri: minulla on tuplahuono. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun jouduin rikoksen uhriksi. Pelko on siis hyvinkin tuttu, siksi kai se tuli peremmälle kuin itse tunkeutuja, aktivoi samalla aiempia ikäviä kokemuksia. Kun oikeastaan tällä kertaa ei edes tapahtunut mitään pahaa, vaikka olisi voinut.

Pahin pelko on onneksi hälvennyt ja hälvenee edelleen. Jäljen se minuun kuitenkin jätti. Kitkerimmältä maistuu ajatus, että tunkeutuja ”ei muista mitään” siitä mitä minä en pysty unohtamaan.

Nimimerkki Emma

Lue koko lehti (pdf)

Kirjoitus on julkaistu RIKU-lehdessä 2/2019