Voiko varastetun tavaransa löytää löytötavaroista?

Poliisitarkastaja Jyrki Aho Poliisihallituksesta kertoo, että poliisilaitokset myyvät pari kertaa vuodessa verkossa tai fyysisessä paikassa esimerkiksi polkupyöriä. Nämä pyörät on todettu löytötavaroiksi, koska niitä ei ole voitu poliisin tietoverkosta kohdentaa mihinkään ilmoitettuun rikokseen. Ihmiset eivät ole osanneet kuvailla varastettua omaisuuttaan tunnistettavasti.

Löytötavaroista on mahdollista löytää varastettu tavara

– Kyllä löytötavaroista löytyy varastettua tavaraa, mutta vähemmän niitä nykyään kysellään. Luulen, että monelle on helpompaa hakea korvausta vakuutusyhtiöltä ja ostaa uusi pyörä. Ehkä kynnys ottaa yhteyttä poliisiin ja käydä katsomassa, josko se oma pyörä löytyisikin sieltä, on suuri.

Löytötavaroista on laki

Lähtökohtaisesti vähäarvoisen löytötavaran (arvo alle 20€), joka ei ole laitoslöytö, saa löytäjä pitää. Muuten löytötavaran talteen ottamisesta on ilmoitettava viipymättä omistajalle tai poliisille.

Laitoslöytö on sellainen, joka löytyy esimerkiksi julkisesta liikennevälineestä, liikehuoneistosta, virastosta, oppilaitoksesta tai sairaalasta, ja se on luovutettava laitoksen henkilökunnalle. Laitokset saattavat ulkoistaa löytötavarapalvelun, jolloin on kyse yksityisestä löytötavarapalvelusta, joka siis hallinnoi löytötavaraa.

Laitoslöydöt on toimitettava kahden viikon sisällä poliisille, jos kyseessä on muu kuin vähäarvoinen tavara. Jos laitoksella on sopimus yksityisen löytötavaratoimiston kanssa, kyseinen toimisto hoitaa asian. Joissain tapauksissa löytötavaraa voidaan säilyttää laitoksessa kuusikin kuukautta, esimerkiksi uimalassa, jossa löytötavara todennäköisesti kuuluu jollekin asiakkaalle.

Poliisi ottaa kustannuksia löytötavaroista kuten yksityisetkin. Löytöpalkkio on 10 prosenttia esineen arvosta, kuitenkin vähintään neljä euroa. Säilyttämiskustannukset ovat viisi prosenttia, kuitenkin enintään 17 euroa. Yksityiset löytötavaratoimistot ovat liiketoimintaa, jo soittaminen niihin maksaa.

Teksti: Heli Yli-Räisänen
 

Avaa koko lehti (pdf)

Kirjoitus on julkaistu RIKU-lehdessä 2/2018