Nopea poistuminen Siirry sisältöön

Kuka pelkää terroristia?

Jaana KoivukangasMe kaikki muistamme noin 3000 kuolonuhria vaatineen syyskuun
11. päivän terrori-iskun New Yorkissa vuonna 2001. Järkyttävä muistikuva on
piirtynyt monen verkkokalvoille, kuinka kaksi matkustajakonetta ohjattiin WTC:n
kaksoistorneihin, jotka sortuivat kuin korttitalot. TV-kanavat toistivat näkyä
yhä uudelleen ja uudelleen. Muistan kuinka näin alle kouluikäisten lasten
toistavan leikeissään näkyä lentokoneiden törmäämisestä torneihin. Toki
terrori-iskuja on ollut ennenkin, mutta tämä tapahtuma Osama bin Ladenin ja al-Qaidan
siivittäminä jättivät lähtemättömän turvattomuuden tunteen koko maailmaan.
Elämä muuttui arvaamattomaksi.

WTC-iskut olivat niin käsittämättömiä, että mieli koitti
palauttaa turvallisuuden tunnetta ajattelemalla tapahtuneen olleen niin
harvinainen, ettei se voi toistua, eikä ainakaan omilla lähinurkilla. Tuo päivä
saattoi luoda monelle mielikuvan siitä, että terrori-iskut ovat näyttäviä sekä satoja
jopa tuhansia ihmishenkiä vaativia järkyttäviä spektaakkeleita – pommeja,
kaasua, joukkohyökkäyksiä ja lentokoneiden kaappauksia.

Vähitellen keinovalikoima on vain lisääntynyt. Terroristit
eivät enää välttämättä kuulu tunnettuihin ryhmiin. Itsenäiset ääriajattelijat omilla
pienimuotoisemmilla tempauksillaan tuovat keskuuteemme turvattomuutta, kaaosta
ja pelkoa. Kun metrojen pommi-iskuja on opittu varomaan, terroristit
tunkeutuvatkin autoilla tai jalan aseiden ja puukkojen kera yleisön joukkoon
toritapahtumissa ja muissa ruuhkatilanteissa. Iskut tulevat lähemmäksi ja
todellisimmiksi, ensin Tukholmaan ja lopulta Suomen Turkuun. Nyt se on täällä –
meidän arjessa – se uhka.

Pääni sisällä järki ja pelko käyvät omaa taisteluaan. Ahminko
asiantuntijoiden selvityksiä terrori-iskujen pienehköstä todennäköisyydestä? Vai
annanko pelon saastuttaa mieleni? Kuulen, kuinka ystäväni miettivät uskaltaako
lähteä Tallinnaan joulutorille, jos terroristi iskee juuri sinne. Myönnän
olleeni salaa huojentunut, että aikuiseksi kasvanut lapseni ei saanut lippuja Saksaan
suureen rock-konserttiin. Barcelona, Pariisi, Berliini tai Lontoo ei nyt
minuakaan, innokasta Euroopan matkaajaa, kiinnosta.

Kuulun kymmenien ystävien some-ryhmään, jossa jaamme elämän
iloja ja suruja. Näitä teemoja pohtiessani kysyin heiltä miten terrorismi vaikuttaa
heidän elämäänsä. Lähes kaikilla oli sanottavaa. Puolessa tunnissa
keskustelussa oli 120 viestiä.

Lähes kaikilla oli sanottavaa. Puolessa tunnissa
keskustelussa oli 120 viestiä.

Yhteistä oli ennakkoluulojen lisääntyminen, pelko tai
vähintään varuillaan olo. Moni sanoi, ettei pelkää Suomessa, mutta ulkomailla
asia on mielessä. Joku ei mene lasten kanssa paikkoihin, joissa on tapahtunut
joku isku. Tukholman ja Turun tapahtumat ovat lisänneet pelkoa erityisesti.
Myös ennakkoluulot ulkomaalaisia kohtaan oli monen mielestä lisääntynyt omalla
kohdalla.

Metroissa asia tulee kuulemma mieleen, jos juuri on
tapahtunut isku jossain. Muutamat kertoivat myös valikoivansa metrossa paikan,
jossa voi suojautua paremmin. Ruuhkaisissa paikoissa ja hotelleissa varmistetaan
nopea ulospääsyreitti. Osa on tiedostamattomia valintoja. Joku peruutti
pikkujouluristeilynsä joulun alla, kun Berliinin joulutorilla tapahtui isku.
Täynnä oleva laiva tuntui helpolta ja mahdolliselta iskun kohteelta. Yksi
vastaajista kertoi käyvänsä Turussa työmatkalla ja mainitsi olevansa aina vähän
varpaillaan siellä liikkuessaan.

Muutamat kertoivat pelkäävänsä sitä, kun lapset kasvavat ja
reviiri samalla. Miten voi suojella lapsiaan? Moni oli myös Turun tapahtumien
jälkeen keskustellut aiheesta lastensa kanssa. Yksi pienten lasten äiti
kirjoitti pälyilleensä pelokkaasti joulukadun avajaisissa, kun valtaväestöön
kuulumaton mies käyttäytyi ruuhkassa omituisesti. Hän mietti, että ei ehkä olisi
reagoinut samoin, jos tuo mies olisi ollut suomalaistaustainen. Hän myös
syyllisti itseään pohtimalla, onko hänestä tullut terrori-iskujen myötä rasisti.

Lapsena muistan pohtineeni, mistä tunnistaa rosvon. Siihen
en ole saanut vieläkään vastausta. Osa meistä vaan tekee rikoksia, eikä
rikoksen tekijää voi tunnistaa mistään. Asian kanssa vaan eletään. Onko minun
nyt mietittävä mistä tunnistaa terroristin? Onko joku vuorokaudenaika tai
paikka, jolloin terroristit ovat liikkeellä? Missä voin liikkua turvallisesti? Millaisia
stereotypioita olen mieleeni luonut? Juoksenko karkuun nähdessäni parrakkaan
tummahiuksisen ulkomaalaisen miehen? Mitäs jos terrori-iskun tekijä onkin
kantasuomalainen nainen lähikaupassa? Miten terrorismin uhka vaikuttaa
elämääni? Ketä ja mitä vältän? Voinko edes välttää?

Lapsena muistan pohtineeni, mistä tunnistaa rosvon. Siihen
en ole saanut vieläkään vastausta.

Pelon polulla on niin paljon väisteltävää. Terrori-iskuja on
ollut elämäni aikana aina ja tulee ehkä olemaan. Liikenteessä sattuu ja
tapahtuu, lentokoneita katoaa ilmatilasta, laivoja uppoaa ja terveet ihmiset
saavat yllättäen kuolemaan johtavia sairauskohtauksia. Elämää ei voi
käsikirjoittaa. Jotain ikäviä asioita voi omilla valinnoillaan koittaa välttää,
mutta lopulta on kuitenkin otettava vastaan se mitä tulee.

Kuka muistaa sarjakuvien Tenavien Jaska Jokusen? Pienen
toiveikkaan mutta epäonnisen pojan, joka kohtaa pettymyksiä toisensa perään.
Eräässä piirroksessa Jaska istuu laiturilla Ressu-koiransa kanssa. Siinä
istuskellessaan hän pohtii Ressulle: ”Yhtenä päivänä meidän pitää kuolla”.
Siihen Ressu vastaa: ”Kyllä, mutta kaikkina muina päivinä meidän ei pidä”. Ai
niin. Näinhän se menee. Elämä on tässä ja nyt. Ensi yönä nukun paremmin.

Jaana Koivukangas
RIKUn kehitysjohtaja

Avaa koko lehti (pdf)

Kirjoitus on julkaistu RIKU-lehdessä 1/2019