Henkirikoksen aiheuttama trauma

Henkirikosuhrien omaiset tulisi palveluissa asettaa etusijalle. Henkirikos on väkivallalla aiheutettu toisen ihmisen kuolema. Henkirikoksen uhrien omaiset ovat rikoksen epäsuoria uhreja, valmistautumattomina ja valitsemattaan painajaismaiseen todellisuuteen heitettyjä. Mitä läheisempi suhde kuolleeseen on ollut sitä voimakkaampi ja pitkäkestoisempi on traumaattisen menetyksen vaikutus.

Kun vuosittain henkirikoksen uhrina kuolee noin 100 ihmistä, omaisia ja läheisiä, sekundaarisia uhreja on moninkertainen määrä. Henkirikoksen uhrit tiedetään ja tilastoidaan, mutta uhrien omaisista ei kerätä systemaattisesti virallista tietoa eikä heidän selviytymistään tavoitteellisesti seurata eikä tueta. Päinvastoin esiintyy jopa huolta siitä, että liiallinen uhrien kärsimyksen saama julkisuus aiheuttaa lisäkustannuksia rikosseuraamuksissa.

Oikeusprosessi voi traumatisoida

Suomalaisten henkirikosuhrien perheenjäseniä koskevassa kansainvälisestikin ainutlaatuisessa tutkimuksessa (Poijula, 2010) on raportoitu omaisen menetyksen raskaus. Kuoleman lisäksi omainen kokee muita menetyksiä ja kuormittavia tekijöitä, myös taloudellisia.

Toisin kuin muut surevat henkirikosuhrien omaiset joutuvat osallistumaan monimutkaiseen rikostutkinta- ja oikeusprosessiin. Omaisen odotetaan ymmärtävän nopeasti järjestelmää, joka ei juurikaan ota huomioon omaista eikä suojele hänen oikeuksiaan, vaan on suunniteltu erityisesti suojelemaan syytetyn oikeuksia.

Oikeusprosessiin osallistuminen on tutkitusti omaista traumatisoiva kokemus. Traumatisoitumisessa on tyypillistä, että ihmisen käsitykset ja uskomukset maailmasta, toisista ihmisistä ja itsestä rikkoontuvat. Esimerkiksi uskomus siitä, että maailma on oikeudenmukainen paikka, särkyy ja kielteiset uskomukset ylivahvistuvat kuten se että ihmiset ovat vaarallisia.

Traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivällä tämä johtaa käyttäytymisen muuttumiseen ja erityisesti välttelemisen lisääntymiseen, vetäytymiseen ja elämän kapeutumiseen. Näin omat ajatukset ylläpitävät pelkoon pohjautuvaa reagointia, vaikka se ei ole nykyisessä tilanteessa realistista.

Vielä muita traumatisoituneita paljon haastavampi on henkirikosuhrin omaisen tilanne, kun kokemukset väkivallan teon lopullisista seurauksista ja syytettyjen tuomioista eivät vastaa heidän omaa eivätkä yleistä käsitystä todellisuudesta, oikeudesta ja kohtuudesta. Odotus oikeuslaitoksesta muuttuukin konkreettiseksi kokemukseksi vääryyslaitoksesta. Oikeusministeriön tutkimuksella selvitetään parhaillaan, mikä on suomalaisten yleinen oikeustaju ja näkemys sopivista seuraamusvaihtoehdoista.

Puolet kärsii psyykkisistä häiriöistä

Kun vanhastaan tiedetään, että elämänmuutosten kasautumisen aiheuttama stressi sairastuttaa niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, ei pitäisi yllättyä tiedosta, että äärimmäisen traumatisoivien kuoleman kautta läheisensä menettäneistä henkirikosuhrien omaisista noin puolet kärsi trauman jälkeisistä psyykkisistä häiriöistä, yleisimmin masennuksesta, traumaperäisestä stressihäiriöstä ja unihäiriöistä. Pitkittyneen surun häiriö kehittyi vajaalle 10 prosentille heistä.

Tutkimukseen osallistuneiden perheenjäsenten henkirikoskuolemasta oli kulunut 2–10 vuotta. Ajan kuluminen ei ollut heitä auttanut. Avun ja tuen saamisessa oli ollut vaikeuksia kaikissa eri vaiheissa kuolinviestin tuomisesta kriisiauttamiseen, sosiaali- ja terveydenhuollon, Kelan, Valtiokonttorin ja järjestöiden palveluihin ja psyykkisten häiriöiden hoitoon. Tutkimuksen tuottaman tiedon henkirikosuhrien omaisten selviytymisestä olisi pitänyt herättää yhteiskuntaa pitämään heistä parempaa huolta.

Henkirikos traumatisoi läheisten lisäksi luonnollista verkostoa: ystäviä, sukulaisia, päiväkoti-, koulu- ja työtovereita, harrastuskavereita, naapureita, tuttavia ja yhteisöä. Erityisesti silloin, kun lapsi menettää vanhempansa henkirikoksessa ja vielä jos tekijä on toinen vanhempi, vaaditaan niin luonnolliselta verkostolta kuin lastensuojelun, mielenterveystyön ja muilta ammattilaisilta syvää viisautta ja osaamista, jotta selviytymisen tukeminen pohjautuu lapsen tarpeisiin ja oikeuksiin (Poijula, 2016).

Ohjeita ja menetelmiä

Selviytymisen tukemisessa ja auttamisen ja hoidon kehittämisessä otettiin merkittävä askel, kun suuronnettomuuksien ja massasurmien uhreja ja omaisia alettiin priorisoida palveluiden saamisessa, mikä ei vielä Myyrmannin kauppakeskuksen pommiräjähdyksen uhrien ja omaisten kohdalla toteutunut (Poijula, 2004). Suomessa tapahtuneissa kouluampumisissa henkirikoksen vaikutus yksilö- ja yhteisötasolla on huomioitu valtakunnallisesti järjestämällä ja resursoimalla sosiaali- ja terveysministeriön ohjauksessa Jokelassa ja Kauhajoella tavanomaisten palveluiden lisäksi erilliset palvelut useiksi vuosiksi.

Yksittäisen henkirikoksen uhrin omaisen auttamiseen on olemassa traumatisoitumisen osalta tutkimusnäyttöön perustuva psyykkisen ja sosiaalisen ensiavun, kriisiauttamisen ja arviointiin perustuva hoidon malli (Hedrenius & Johansson, 2016). Kaikkien ensilinjan pelastus-, poliisi- ja sosiaali- ja terveydenhuollon ja kirkon viranomaisauttajien sekä järjestöjen auttajien tulisi tuntea nämä traumainformoidut ohjeet ja osata omaan tehtävään kuuluvat menetelmät auttamisen eri vaiheessa.

Tampereen yliopiston terveystieteen laitoksen koolle kutsuma asiantuntijatyöryhmä ja omaisjärjestöt tekevät yhteistyössä parhaillaan äkillisten kuolemantapausten jälkeisen surun hoidon suosituksia.

Henkirikosuhrin omaisen auttamisessa olisi hyvä tuntea henkirikostrauman ja surun erityispiirteet. Niitä ovat suremisen estyminen kauhean kuoleman tavan täyttäessä mielen, pelko ja pelkoon pohjautuva taistele, pakene tai lamaannu reagointi, viha ja raivon tunteet, kostonhalu, uskomus- ja arvojärjestelmän rikkoontuminen, sosiaalinen vetäytyminen ja eristäytyminen, leimautuminen ja itsemurha-ajatukset (Poijula, 2010). Väkivaltaisen kuoleman jälkeen omainen ei saa yhtä helposti ja yhtä paljon tukea verkostoltaan eikä välttämättä ammattilaisverkostoltakaan kuin kuoleman tapahtuessa luonnollisesti.

Omaista ei saa jättää yksin

Henkirikosuhrien omaisista suurimmalla osalla oma perhe ja läheiset on tärkein tukija. Sosiaalinen tuki tarkoittaa, että ihmisellä on vähintään yksi henkilö, joka on häntä varten ja joka antaa surra arvostelematta ja tuomitsematta.

Kriisituella ja auttamisella tulisi varmistaa, etteivät omaiset jää yksin selviytymään ja vaille tarvitsemaansa tukea. Vähintäänkin yksi vapaaehtois- tai ammattiauttaja pitäisi olla tukena varsinkin heillä, joilla ei ole omaa perhettä tai verkostoa.

Henkirikosuhrien omaistutkimukseen osallistujille vertaistuki oli vielä varsin tuntematonta. Tutkimuksen julkaisemisen jälkeen Huoma ry, Rikosuhripäivystys ja omaisjärjestöt ovat tehneet vertaistuen laajasti tunnetuksi ja nykyisin omaisten voi halutessaan olettaa saavan vertaistukea.

Vertaistuki on erityislaatuista tehokkaaksi todettua apua. Surevat voivat jakaa kokemuksia uudessa surevien maailmassa elämisestä syntyvistä ongelmista, käsitellä rakkauttaan ja kiintymyssuhdettaan vainajaa kohtaan ja mielikuviaan kuolleesta rakentaen muistelmalla ns. sisäistä representaatiota hänestä, ilmaista ja prosessoida vihaa ja raivoa, saada tukea pakolliseen kuoleman prosessia pitkittävään oikeusprosessiin osallistumiseen, auttaa toisia ja vaikuttaa järjestön kautta ja löytää uudelleen mielekkyyttä elämään.

Aktiivinen osallistuminen voi tuottaa henkistä kasvua. Kun tapahtunutta ei voi muuttaa, on muututtava itse. Traumatisoituneen ja surevan on todettu tarvitsevan tukea toisilta ihmisiltä vapautuakseen uhrin asemasta ja roolista, ja jotta kärsimyksen rinnalla syntyisi kasvua. Monien mielestä vertaistuki on eri auttamismuodoista auttanut heitä eniten.

Soili Poijula psykologi, traumapsykoterapeutti VET
Oy Synolon Ltd

Kirjoitus on julkaistu RIKU-lehdessä 2/2016

Lue koko lehti (pdf)

Kirjallisuus

• Hedrenius, S. & Johansson S. (2016). Kriisituki. Ensiapu onnettomuuksien, katastrofi en ja järkyttävien tapahtumien käsittelyyn. Tietosanoma.
• Poijula, S. (2004). Myyrmannin räjähdys – uhrien ja omaisten psyykkinen selviytyminen ja hoidon merkitys. Sosiaali- ja terveysministeriön monisteita 2004:13.
• Poijula, S. (2010). Henkirikosuhrien perheenjäsenten selviytyminen, mielenterveys ja kokemukset tuesta ja palveluista. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2010:21.
• Poijula, S. (2016). Lapsi ja kriisi. Kirjapaja Oy. Sosiaali- ja terveysministeriö (2009). Traumaattisten tilanteiden psykososiaalinen tuki ja palvelut. Opas kunnille ja kuntayhtymille. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2009:16.
• Suomalainen Lääkäriseura Duodecim (2014) Käypä hoito -suositukset: Traumaperäinen stressihäiriö.