Työryhmä selvitti lähisuhdeväkivallan sovittelun hyötyjä ja haittoja
Rikos- ja riita-asioiden sovittelua on kehitetty Suomessa jo 1980-luvulta lähtien. Lähes alkuajoista lähtien sovittelua on käytetty myös lähisuhteessa tapahtuneeseen väkivaltaan. Mielipiteet lähisuhdeväkivallan sovittelun hyödyistä ja haitoista ovat olleet varsin vahvoja – puolesta ja vastaan. Sovittelu lähisuhteessa on noussut julkiseen keskusteluun toistuvasti ja sen hyödyllisyyttä on arvioitu tutkimuksin ja selvityksin.
Viimeisin laajapohjaisen työryhmän selvitys julkaistiin alkuvuonna 2019. Tavoitteena oli selvittää, millaisin kriteerein naisiin kohdistuvan väkivallan ja lähisuhdeväkivallan tapauksia ohjataan sovitteluun, hyväksytään soviteltavaksi ja miten prosessi etenee. Työryhmän tehtävänä oli myös arvioida ja selkiyttää sovitteluun ohjaamista, sovittelun ohjeistusta ja arvioida mahdollista lainsäädännön muutostarvetta. Työryhmä teki selvitystä sukupuolineutraalista näkökulmasta.
Selvityksen keskisimpiä havaintoja oli, että suurin osa lähisuhdeväkivallan sovitteluun ohjatuista rikoksista oli parisuhdeväkivaltaa. Näissä tilanteissa vain poliisi tai syyttäjä voi ohjata tapauksen sovitteluun. Kyselyyn vastanneista poliiseista kuitenkin vain 54 prosenttia ja 42 prosenttia syyttäjistä ilmoitti saaneensa koulutusta lähisuhdeväkivallan sovittelusta. Sovitteluun ohjaamisen kriteerit vaihtelivat ja moniammatillisessa yhteistyössä todettiin olevan kehitettävää.
Itse lähisuhdeväkivallan sovitteluprosessi noudattaa pääpiirteittäin samaa kaavaa koko maassa. Alueiden välillä oli kuitenkin vaihtelua siinä, missä vaiheessa tutkintaa sovittelualoite ohjautui sovittelutoimistoille, ohjattiinko asianosaiset muiden palvelujen piiriin ja seurattiinko sovittelusopimusten toteutumista.
Systemaattisia työvälineitä väkivaltatilanteiden vakavuuden ja väkivallan toistumisen vaaran arviointiin ei ollut kattavasti sovitteluun ohjaavilla tahoilla eikä sovittelutoimistoilla, mikä hankaloittaa sovittelun edellytysten arviointia. Erityisesti toistuvan väkivallan määritelmä koettiin vaikeaksi. Aiempi osapuolten välinen väkivalta ei yleensä ollut esteenä sovittelulle, mikäli sen ei tunnistettu täyttävän parisuhdeterrorin tunnuspiirteitä, eikä väkivalta ollut tullut aikaisemmin poliisin tai sovittelutoimiston tietoon.
Aiempi osapuolten välinen väkivalta ei yleensä ollut esteenä sovittelulle, mikäli sen ei tunnistettu täyttävän parisuhdeterrorin tunnuspiirteitä, eikä väkivalta ollut tullut aikaisemmin poliisin tai sovittelutoimiston tietoon.
Asianosaisten ohjaamisessa tukipalveluihin oli myös puutteita poliisissa ja sovittelutoimistoissa. Sopimukset olivat pääsääntöisesti käyttäytymissopimuksia väkivallan käytön lopettamisesta, mutta niiden toteutumista seurattiin vain noin viidesosassa tapauksista. Rahakorvauksista sovittiin harvoin ja korvaussummat olivat pieniä. Sovittelun lopputulos voi vaikuttaa syyteharkintaan, sillä sovinto on yksi peruste syyttämättäjättämiselle.
Sovittelun jatkaminen tietyin edellytyksin
Selvityksen perusteella työryhmä katsoi, että lähisuhdeväkivaltarikosten sovittelua Suomessa voidaan jatkaa. Sovitteluun ohjaamista ja sovittelun rajaamista tapauksissa, jotka eivät sovellu sovitteluun, tulee kuitenkin täsmentää, toimintaa muutenkin kehittää ja eri toimijoiden välistä yhteistyötä lisätä. Osa keskeisistä kehittämisehdotuksista vaatii jatkotyöstämistä.
Työryhmä esitti, että STM nimeää erillisen työryhmän, joka kehittää toimijoille systemaattiset työvälineet, joita käytetään lähisuhdeväkivallan sovittelun edellytysten arvioinnissa ja asianosaisten voimavarojen selvittämisessä. Työryhmä esitti lisäksi, että lähisuhdeväkivallan sovitteluun liittyvää tutkimusta lisätään ja tilastointia kehitetään, jotta sovittelu perustuu tutkittuun tietoon ja asianosaisten kokemukset sovittelusta tulevat aikaisempaa paremmin huomioiduksi. Työryhmä esitti myös vakavan huolen lähisuhdeväkivaltaan liittyvien palvelujen saatavuudesta kunnissa, tulevissa maakunnissa ja yhteistyöalueilla.
Työryhmän selvitys valmistui edellisen hallituskauden lopulla. Uudessa hallitusohjelmassa pyritään vahvistamaan sovittelun käyttöä oikeudenkäyntien määrän vähentämiseksi, kuitenkin siten ettei sovittelua käytetä tilanteessa, jossa se saattaa uhata uhrin oikeusturvaa. Lähisuhdeväkivallan sovittelun jatkamista tullaan arvioimaan edelleen.
Jäseniä STM:n koordinoimassa työryhmässä oli oikeusministeriöstä, sisäministeriön poliisiosastolta, Poliisihallituksesta, Rikosuhripäivystyksestä, Helsingin poliisilaitoksesta, Itä-Suomen syyttäjävirastosta, Helsingin käräjäoikeudesta, Helsingin ja Vantaan sovittelutoimistoista, THL:stä sekä Helsingin yliopistosta.
Työryhmä esitti kolmea laajaa kehittämiskokonaisuutta ja niihin konkreettisia toimia vastuutahoineen:
1. Sovitaan yhteiset kriteerit millaisia tapauksia voidaan ohjata sovitteluun.
2. Luodaan yhtenäinen ohjeistus ja systemaattiset työvälineet lähisuhdeväkivaltarikosten sovittelun
edellytysten arvioimisen, sovittelun ja sovittelun keskeyttämisen avuksi.
3. Uudistetaan lähisuhdeväkivallan sovittelun koulutusta ja varmistetaan koulutuksen saatavuus yhteisistä kriteereistä, ohjeistuksesta ja lähisuhdeväkivaltailmiöstä. Koulutuksen kohderyhmiä ovat sovittelutoiminnan ammattihenkilöstö, lähisuhdeväkivaltarikoksia sovittelevat (vapaaehtois) sovittelijat sekä sovitteluun ohjaavat viranomaiset.
Työryhmän selvitys Lähisuhdeväkivaltarikosten sovittelu – Nykytila ja kehittämisehdotukset on luettavissa verkosta: Selvityksessä esitellään edellä mainitut kolme kehittämiskokonaisuutta, niiden sisältämät konkreettiset toimet ja vastuutahot.
Jaana Koivukangas
RIKUn kehittämisjohtaja
Kirjoitus on julkaistu RIKU-lehdessä 2/2019