”Nyt voin viimein surra veljeni kuolemaa”
– jälkisovittelu auttoi eteen päin
Miltä tuntuu kohdata ihminen, joka surmasi omaisesi? Suomessa vakavien rikosten jälkisovittelua on toteutettu vuodesta 2013 lähtien Kriminaalihuollon tukisäätiö Kritsin Sauma-hankkeen kautta. Aloitteita sovitteluista on tehty Kritsille vajaan kolmen vuoden aikana noin 70, joista tekijän ja uhrin tai tämän omaisen kohtaamiseen on johtanut joka viides.
Noin kuusi vuotta sitten Keski-Suomessa asuva Julia sai tietää isoveljensä joutuneen vakavan rikoksen uhriksi. Rikos oli Suomen mittakaavassa laatuaan niin julma, että asia oli myös mediassa esillä kuukausia.
– Olen miettinyt veljeni elämää ja kohtaloa jo vuosia, joten kykenen puhumaan siitä suhteellisen avoimesti. Taustaa kerron sen verran, että veljeni oli elänyt tuolloin jo pidemmän aikaa huumemaailman pyörteissä. Olin omalla tavallani varautunut siihen, että joskus saattaisi sattua jotakin. Mitään näin julmaa en olisi voinut koskaan kuitenkaan edes kuvitella, hän kuvailee.
Julia kertoo, että hänen veljensä kuoli omien huumekavereidensa toimesta. Hänet murhattiin ja lopuksi poltettiin autossa.
– En muista kovin paljon tuosta tapahtuma-ajasta, mutta suru-uutisen vanhemmilleni toivat poliisit. Minulle tiedon kertoivat vanhempani. Ensimmäiset kuukaudet menivät aika shokissa ja oikeudenkäyntien puitteissa. Ensimmäisten kuukausien aikana itse surutyötä ei päässyt tekemään lainkaan. Tilannetta toki helpotti jonkin verran se, että tekijät jäivät kiinni, ja heistä molemmat saivat tietojeni mukaan elinkautisen tuomion.
Kriisiapua ei tarjottu
Julia kertoo, että vaikka hänen veljensä murha oli tapahtumana julma, heille ei koskaan tarjottu lähiomaisina kriisi- tai keskusteluapua omassa kotikaupungissa.
– Asuimme tuolloin pienellä paikkakunnalla, missä mahdollisuutta ammattilaisen kanssa keskusteluun ei ollut lainkaan. Otin itse kuitenkin myöhemmin yhteyttä mielenterveyspuolelle, sillä koin tarvitsevani ohjausta tunteitteni ja surun käsittelyssä. Koin välillä surua, välillä vihaa ja välillä jopa syyllisyyttäkin omista tunteistani.
Julia jatkaa, että ammattilaisen kanssa keskustelu säännöllisen epäsäännöllisesti on jatkunut jo vuosia ja vasta nyt päästyään tapaamaan toista rikoksentekijää, hän on päässyt käymään läpi itse surua.
– Käytin vuosia aikaa siihen, että mietin monen muun uhrin omaisen tavoin enemmän tekijää ja hänen ajatuksiaan ja motiivejaan kuin itse uhria. Olin tavallaan jumissa, enkä päässyt käsittelemään surua oman veljeni menettämistä kohtaan.
KRITS ja tapaamiseen valmistautuminen
Julia kertoo, että viime joulukuussa 2015 hänen isälleen oli tullut kirje Kriminaalihuollon tukisäätiöltä Kritsiltä. Kirjeessä oli kerrottu Sauma-hankkeesta ja siitä, että uhrin omaisilla olisi ehkä mahdollisuus tavata rikoksentekijä.
– Olin itse tyytyväinen siitä, että sain mahdollisuuden tapaamiseen, sillä olin ajatuksissani miettinyt ja kuvitellut kyseistä kohtaamista jo vuosia. Minulla itselläni oli voimakas tarve saada puhua ja kysyä joitakin asioita rikoksentekijältä.
Julia jatkaa, että hän otti yhteyttä Kritsiin kirjeen yhteystietojen myötä, ja muutaman viikon päästä ensimmäisestä puhelusta hän pääsi tapaamaan hankkeen työntekijöitä omassa kotikaupungissaan.
– Tapasin Kritsin työntekijöitä kaksi kertaa ennen virallista jälkisovittelua. Keskustelimme tapaamisien aikana tapahtuneesta rikoksesta, kuluneista vuosista, tuntemuksistani ja muiden uhrien sekä heidän omaistensa jälkisovittelukokemuksista. Pian tulikin jo toukokuu, jolloin pääsin viimein matkustamaan Helsingin vankilaan tapaamaan toista veljeni murhannutta henkilöä.
En kaivannut mukaani niin sanottua tukihenkilöä eli itse jälkisovittelutilanteessa paikalla olivat minun lisäkseni jo tapaamani Kritsin kaksi työntekijää ja rikoksentekijä.
Kohtaaminen vankilassa
Julia kertoo, että tapaaminen vankilassa meni hyvin. Erilaisiin turvatarkastuksiin hän osasi suhtautua vankilan porteilla oikein, sillä Kritsin työntekijät olivat kuvailleet tulevat tapahtumat ja turvatarkastukset hänelle etukäteen.
– Itse tapaaminen tekijän kanssa oli aika lailla sellainen kuin olin kuvitellutkin. Rikoksentekijä oli tapaamisen aikana hiljainen, mutta toi kuitenkin esille sen, että hän oli hyvin pahoillaan tapahtuneesta. Keskustelua ylläpidin etupäässä minä yksin, sillä halusin saada vastaukset kysymyksiin, joita olin vuosia pohtinut ajatuksissani. Halusin myös kertoa tekijälle, että vaikka hänen tekonsa oli tuomittava, en pitänyt häntä hirviönä.
– Tapaaminen vankilassa kesti noin tunnin, minkä jälkeen lähdin kotia kohti. Tuosta hetkestä omalla aikajanallani alkoi uusi ajanjakso. Nyt voin keskittyä rauhassa suremaan veljeni kuolemaa, enkä jää pohtimaan sitä, miten ja miksi hänen kuolemansa tapahtui.
Julia jatkaa, että noin kahden viikon kuluttua tapaamisesta Kritsin työntekijät soittivat hänelle vielä kertaalleen ja kyselivät hänen kuulumisia. Työntekijät olivat tarjonneet Julialle myös keskustelumahdollisuutta, mutta hän ei ollut kokenut sitä tarpeelliseksi jo olemassa olevien kontaktien vuoksi.
Ajatuksia jälkisovittelusta
Julia kertoo olevansa kaiken kaikkiaan todella tyytyväinen siitä, että uhrille ja/tai hänen omaiselleen tarjotaan tällainen mahdollisuus yhteiseen tapaamiseen rikoksentekijän kanssa.
– Omalla kohdallani tämä toimi, ja halusin juuri tätä. Toisen kohdalla tilanne saattaa olla taas aivan erilainen. Myös isäni on käynyt myöhemmin tapaamassa rikoksentekijää Kritsin kautta, joten tämä käytäntö on enemmän kuin tarpeellinen surutyön ja asioiden käsittelemisen kannalta.
– Tukea vakavassa tilanteessa voi saada myös vertaistuen kautta. Facebookissa on sellainen Huoma – Henkirikoksen uhrien läheiset ry:n sivusto, missä me uhrien omaiset voimme keskustella kukin omista tuntemuksistamme vertaistuen voimin. Olen kertonut siellä Sauma-hankkeesta ja jälkisovittelusta. Keskusteluissa on noussut esille se, että meistä tämä jälkisovittelu on sanana ehkä väärä tällaiselle tilanteelle. Meistä kun kukaan ei halua sovitella, vaikka osa voikin kenties joskus antaa tapahtuneen anteeksi. Huoma-keskusteluissa tulee esille monenlaisia tilanteita ja nousee esille erilaisia tunteita. Osa sanoo, etteivät he voisi koskaan mennä tapaamaan rikoksentekijää, osa tuntee suunnatonta vihaa ja osa katkeruutta. Kaikki tilanteet ovat niin erilaisia ja yksilöllisiä, ettei niitä voi verrata keskenään.
Julia sanoo lopuksi, että hän toivoo Sauma-hankkeen jatkuvan ja siitä tulevan pysyvää toimintaa koko Suomessa.
Teksti: Minna Korva-Perämäki, kirjoitus on julkaistu RIKU-lehdessä 2/2016