Siirry sisältöön

Rikoksen uhrin pitää saada ravisteltua häpeä ja syyllisyys ulos itsestään

Ihmisillä on tarve löytää vastauksia mieltä kuormittaviin asioihin, ja rikoksen uhrin päällimmäinen kysymys usein on ”miksi”. Monesti vastausta ei kuitenkaan löydy, kirjoittaa RIKUn toiminnanohjaaja Tuija Hellsten blogissa.

Blogi

Meistä kuka tahansa voi joutua rikoksen uhriksi. Uhriksi joutuminen ei valikoidu vahvuuden, heikkouden eikä muun sisäisen tai ulkoisen ominaisuuden mukaan. Rikoksen uhriksi joutuminen on yleensä aina yllätys, satutaan olemaan väärään aikaan väärässä paikassa. Niinpä rikostapahtumaan ei välttämättä pysty mitenkään varautumaan – saati niihin kaikkiin seurauksiin, joita rikoksesta aiheutuu.

Tästäkin huolimatta lähes aina rikoksen uhri tuntee tapahtuneesta häpeää ja syyllisyyttä. Häpeä ja syyllisyys voi joskus olla niin vahvaa, että se rajoittaa avun hakemista. Monesti ihminen yrittää pärjätä asian kanssa, lakaista tapahtunutta maton alle ja unohtaa. Asiasta ei ehkä kerrota kenellekään – ei silloinkaan, vaikka rikos olisi toistuvaa.

Käsittelemätön trauma voi alkaa kaventaa omaa arkea.

Valitettavasti käsittelemättä jäänyt asia usein vain pahentaa omaa pahaa oloa entisestään ja rajoittaa toimintakykyä. Vakavinta on, että pikkuhiljaa ihmisen minuus alkaa murtua ja traumatisoituminen jatkuu. Käsittelemätön trauma voi alkaa kaventaa omaa arkea, vaikuttaa ihmissuhteisiin ja esimerkiksi häiritä keskittymistä töissä tai opiskelussa. Surullisemmaksi asia etenee, kun pahaa oloa aletaan helpottaa päihteillä tai jopa itse rikollisella käyttäytymisellä.

Varmasti me kaikki yritämme pitää itsemme turvassa ja suojautua rikoksen kohteeksi joutumiselta. Silti missään lakikirjassa ei lue, ettemme saisi juoda itseämme täysi-ikäisenä humalaan tai kulkea yksin minihameessa puistossa. Missään ei sanota, ettemme saisi kantaa isoa setelinippua lompakossa mukanamme tai olla omassa kodissamme pahalla päällä tai jutella vieraalle ihmiselle. Ja vaikka toimisimme kuinka moraalisesti tai eettisestikin väärin, meitä – eikä ketään – ei saa pahoinpidellä, ryöstää tai raiskata. Se on laissa kiellettyä.

Ja siinä hetkessä, kun ihminen joutuu rikoksen uhriksi – kun hänet pahoinpidellään, ryöstetään tai raiskataan, tai kun häntä kiusataan, vainotaan ja uhkaillaan – hän alkaa miettiä, mitä hänessä itsessään on vikana tai mitä hän on tehnyt väärin. ”Miksi oikaisin tuon puiston läpi?” ”Miksi olin niin väsynyt ja nalkutin?” ”Miksi olinkaan niin humalassa?”

Ja vaikka ihmisen oma järki ja aivot sanovat, että se on ollut näin ihan ok ja tämä ei ollut kiellettyä, niin tunne sanoo muuta. Alkaa painava itsesyytösten sarja, jossa jäädään miettimään, mitä olisi itse voinut tehdä toisin, jotta rikokselta olisi voinut välttyä.

Rikoksen uhrin päällimmäinen kysymys usein on ”miksi”.

Uhrin selviytymistä eivät myöskään auta ulkopuolisten ihmisten kysymykset, kuten ”miksi otat turpiisi? mikset vaan lähde pois väkivaltaisesta parisuhteesta?”, ”etkö ollut lukinnut polkupyörääsi kunnolla”, ”kuinkakohan paljon sulla itsellä oli alkoholia veressä?” tai ”eikö tullut mieleen, että olisit voinut sulkea sen tietokoneen ajoissa?” Kaikki tämä lisää uhrin häpeää ja syyllisyyden tunnetta entisestään.

On selvää, että meillä ihmisillä on luontainen tarve löytää vastauksia mieltä kuormittaviin asioihin, ja rikoksen uhrin päällimmäinen kysymys usein on ”miksi”. Tätä kysymystä myös ulkopuoliset ihmiset voivat kysyä rikoksen uhrilta. Väitän, että itsesyytökset ja häpeä kumpuavat paljon tästä kysymyksestä. Koska kysymystä ei useinkaan voi esittää rikoksen tekijälle, niin se esitetään itse rikoksen uhrille. Ja ihminenhän voi vastata vain omasta puolestaan.

Rikoksen uhrin pitää saada ravisteltua häpeä ja syyllisyys ulos itsestään. Se on tärkeää pahasta kokemuksesta selviytymisessä. Vain tämän kautta voi alkaa traumasta toipuminen ja kokemuksesta eheytyminen. Häpeän ja syyllisyyden käsittelyssä auttaa vahvasti uhrin sensitiivinen ja herkkä kohtaaminen, asian jakaminen ja keskustelu, jossa voidaan miettiä, mitä oikeasti olisi voinut tehdä toisin. Ja olisiko voinut tai pitänyt? Usein ei.

Ihminen tarvitsee apua miksi-kysymykseen vastaamiseen, vaikkei siihen vastausta löytyisikään. Sen ymmärtäminen, ettei vastausta löydy, voi ottaa pitkänkin aikaa. Tärkeää kuitenkin on, että tulee aika, jolloin voi päästää irti ja suunnata tulevaisuuteen – aika, jolloin on saanut häpeän ja itsesyytökset ravisteltua itsestään ulos ja oikeasti ymmärtänyt, kenen pitää ottaa tapahtuneesta vastuu. Tekijän.

Tuija Hellsten
Toiminnanohjaaja
Rikosuhripäivystys

Rikosuhripäivystyksen palvelut