Kirja-arvostelu: Kriminologia – Rikollisuus ja kontrolli muuttuvassa yhteiskunnassa

Tekijät: Janne Kivivuori, Mikko Aaltonen, Matti Näsi, Karoliina Suonpää ja Petri Danielsson
Gaudeamus 2018

Lähes 500 sivua painavaa asiaa kriminologiasta. Koko teoksen lukeminen on iso urakka, mutta sitä voikin käyttää myös käsikirjana. Kiinnostusta aiheeseen on omalta osaltani lisännyt oikeuspsykologian erikoistumiskoulutus, johon sisältyy myös yleisempiä kriminologisia osioita. Mieleen on painunut se, kuinka vaikeaa rikollisuudelle on yksilön ja yhteiskunnan tasolla löytää yksinkertaisia selityksiä.

Kirjan tarkoitus on toimia ensisijaisesti Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden maisteriohjelmaan sisältyvän kriminologian pääaineen oppikirjana. On hienoa, että yliopistossa on nyt mahdollisuus kriminologian opiskeluun pääaineena ja että tätä varten on saatu oma varsin kattava suomenkielinen oppikirja, joka käsittelee myös kotimaisen kriminologian ja kriminaalipolitiikan kehitystä.

Oppikirjan lähtökohtana on kriminologian tarkastelu tieteellisestä ja tutkimuksellisesta näkökulmasta. Mitään kevyttä lukemista se ei siis ole. Toisaalta sitä voi hyödyntää myös valikoiden tiettyjen kriminologisten kysymysten selvittämisessä ja kriminaalipolitiikan perusteiden avaamisessa.

Jo pelkästään rikollisuuden selittämiseksi luotuja malleja kirjasta löytyy toistakymmentä aina paine- ja sosiaalisen kontrollin teoriasta rationaalisen valinnan teoriaan. Aihe on siis sekä yhteiskunnallisesti että tutkimuksellisesti varsin monitahoinen, eikä yksinkertaisia selitysmalleja kannata lähteä tarjoamaan. Valitettavasti tällaisia aina välillä julkisessa ja toki yksityisessäkin keskustelussa esiintyy. Tämä jo kertoo siitä, että akateemista tietoa ja tutkijoiden tukea tarvitaan järkevän ja oikeudenmukaisen kriminaalipolitiikan laatimisessa.

Tieteellisen näkökulman lisäksi kirjasta löytyy myös yleisemmin kiinnostavia teemoja kuten esimerkiksi rikollisuuden ihailua korkeakulttuurissa käsittelevä luku. Eipä olisi tullut mieleen, että taustalla on vuosien 1760 ja 1830 välillä esille noussut romantiikan ideologia. Se nosti esille rikollisuuden ihailun eliittien muotoilemana aatteena. Romantiikan traditio toi meille sankaririkolliset, lainsuojattomat, merirosvot ja vangit ja tämä heijastui ajan kirjallisuuteen ja myöhemmin vahvasti niin korkeakulttuuriin kuin viihteeseenkin.

Käytännön näkökulmasta arvokkaana osiona voi pitää rikostilastoja koskevaa lukua. Erilaisten rikostilastojen esittäminen vaatii erityistä tarkkuutta ja vastuullisuutta kaikilta alan toimijoilta, olipa kyseessä viranomainen, järjestö, media tai poliittinen toimija. Rikoksia tilastoidaan hyvin eri tavoin ja ilman tilastointitavan selitystä asiasta voi saada hyvinkin yksinkertaistetun käsityksen. Kuten teoksessa (s. 135) todetaan, ”jotkin tilastoidun rikollisuuden nousut voivat ilmentää väestön ilmoitusalttiuden nousua tai kulttuurin muutosta, ei sitä, että ihmisen käyttäytyminen itsessään olisi muuttunut”.

Toisin kuin julkisesta keskustelusta ehkä voisi ymmärtää, yksi kriminologian keskeisimpiä viime vuosikymmenten havaintoja on ollut 1990-luvun alusta alkanut rikollisuuden määrän vähentyminen huomattavan suuressa osassa kehittyneitä maita. Ilmiöstä käytetään nimitystä ”crime drop”. Suomessa tämä on näkynyt etenkin henkirikollisuuden määrän selkeänä vähentymisenä, mutta myös joissain muissa rikostyypeissä kuten esimerkiksi nuorisorikollisuudessa.

Toisaalta kirjassa todetaan, että ”Suomessakin vammaan johtanut väkivalta on pikemminkin pysynyt kohtalaisen vakaana kuin vähentynyt selvästi” (s. 142). Vakaa trendi voi kuitenkin peittää eri väkivaltatyyppien erilaisia suuntia. Esimerkiksi katuväkivalta on vähentynyt, mutta työpaikkaväkivalta lisääntynyt. Parisuhdeväkivallan tutkimisen metodologisille haasteille on omistettu oma lukunsa.

Mistä nämäkin kehitystrendit sitten johtuvat? Yhtä yksinkertaista selitystä ei ole, siksi Kriminologia-teoksen kaltaiset oppikirjat ovat tarpeen. Niistä hyötyvät varmasti niin opiskelijat kuin käytännön toimijatkin.

Leena-Kaisa Åberg
RIKUn toiminnanjohtaja